Emilia Kujalan kolumni: Monet työstä uupuneet eivät tunnista itseään julkisessa työuupumuskeskustelussa
Moni työssä uupunut ihminen saattaa tuntea, ettei tunnista itseään julkisesta työuupumuskeskustelusta, kirjoittaa Emilia Kujala kolumnissaan. Työuupumus on vakava ja yhä yleistyvä ongelma nykypäivänä. Kuitenkin monet uupuneet kokevat, että heidän kokemuksensa jäävät usein keskustelun ulkopuolelle. Kolumnin kirjoittaja korostaa, että työuupumus ei ole vain fyysinen väsymys tai lievä stressi, vaan se voi vaikuttaa merkittävästi ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja työkykyyn. Kujala kannustaa ihmisiä tunnistamaan omat uupumuksen oireensa ja ottaa ne vakavasti. Hän painottaa myös tarvetta lisätä avointa keskustelua työuupumuksesta ja sen syistä, jotta uupuneet saavat tarvitsemaansa apua ja ymmärrystä ympäristöltään.
Työuupunut ei tunnista itseään julkisesta keskustelusta.
Monet työssä uupuneet eivät tunnista itseään julkisesta työuupumuskeskustelusta, kirjoittaa Emilia Kujala kolumnissaan. Keskustelu työssä jaksamisesta palvelee parhaiten tyypillisiä palkansaajia, kun taas joukko työikäisiä, kuten freelancerit, apurahansaajat, yksinyrittäjät ja tarvittaessa työhön kutsuttavat, jäävät ilman tarvittavia tukirakenteita.
Monilla näistä epätyypillisissä työsuhteissa olevista henkilöistä puuttuvat työyhteisö ja esihenkilö, joiden kanssa keskustella työkuormasta tai sairastuessa kääntyä työterveyshuollon puoleen. Heillä saattaa myös olla vaikeuksia saada itselleen vuosilomaa tai hoitaa sairasta lasta kotona ilman suuria ansionmenetyksiä. Epävarmuus ja epäjatkuvuus lisäävät kuormitusta, samoin kuin puuttuva työyhteisö ja yksinäisyyden tunne.
Taiteen ja kulttuurin alalla epävarmuus on erityisen suurta. Toimeentulon epävarmuus ja tulojen pienuus sekä jatkuva kilpailu apurahoista kuormittavat luovia ammattilaisia. Useat taiteilijat ja apurahansaajat pelkäävät sairastumisen vaikuttavan tuloihin ja työmahdollisuuksiin, sillä heidän tulonsa perustuvat usein tehtyyn työhön. Lisäksi monet heistä kokevat kuormitusta työyhteisön puutteen takia.
Kujala pohtii, että työssä jaksamista koskeva keskustelu on palkansaajakeskeistä, koska tutkimus tehdään pääasiassa palkansaajien keskuudessa. Tämä herättää kysymyksen siitä, sopivatko palkansaajille suunnatut vinkit ja ratkaisut myös epätyypillisissä työsuhteissa oleville. Monet vinkit, kuten yhteydenotto työkavereihin ja esihenkilöön tai onnistumisten jakaminen ja epäkohtien käsittely, voi olla vaikeaa toteuttaa yksin tai ilman työyhteisöä. Tarve yhteisölle ja tukirakenteille on suuri, mutta niitä on usein luotava itse.
Kujala korostaa, että harva on valinnut kohtuuttomat työolot, vaikka usein kuuleekin sanottavan, että itse on valinnut työnsä. Epätyypillisissä työsuhteissa olevilla tarvittaisiin lisää tukirakenteita ja joustavuutta työantajien taholta. Pätkätöitä tekevillä voi olla vaikeuksia saada vuosiloma tai työn vaihtuessa lomakertymät nollaantuvat. Työnantajien odotetaan sitoutuvan työntekijöihinsä, mutta samalla he eivät välttämättä tarjoa sitoutumista työntekijöilleen.
Kolumni päättyy siihen, että jos tilanne ei muutu, epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevät tarvitsevat superihmiseksiä, jotka pärjäilevät yksin, ovat joustavia ja kestävät epävarmuutta. Heidän täytyy jatkuvasti kehittää itseään pysyäkseen kilpailukykyisinä. Kujala kuitenkin muistuttaa, että palautuminen on tärkeää, sillä se lisää työtehoa ja tuottavuutta.
Lopuksi Kujala kertoo olevansa psykoterapeutti ja yksinyrittäjä, ja kaipaavansa yhteisöä työskennellessään co-working-tilassa, jossa kukaan ei tervehdi toisiaan.
Emilia Kujalan kolumnista: Moni uupunut ei tunne itsensä ymmärretyksi keskustelussa.
Työssä jaksaminen ja työuupumus ovat ajankohtaisia aiheita, joista käydään paljon keskustelua. Kuitenkin tämä keskustelu tuntuu usein painottuvan palkansaajien näkökulmaan, unohtaen ne monet työikäiset suomalaiset, jotka eivät ole perinteisessä työsuhteessa. Esimerkiksi freelancerit, apurahansaajat, yksinyrittäjät ja epätyypillisissä työsuhteissa olevat kohtaavat erilaisia haasteita työssä jaksamisen suhteen.
Heiltä puuttuu usein työyhteisö tai esihenkilö, joiden kanssa voisi keskustella ja jakaa työhön liittyviä kuormituksia. Heidän on myös vaikea kääntyä työterveyshuollon puoleen sairastuessaan, elleivät itse kustanna sitä. Usein heillä ei myöskään ole varaa sairastaa tai hoitaa sairasta lasta kotona ilman ansionmenetystä.
On tärkeää tiedostaa, että myös nämä työntekijät tarvitsevat tukea ja rakenteita työssä jaksamiseen. Heidän tilanteensa on usein epävarma ja epäjatkuvuutta aiheuttava. Jatkuva kilpailu esimerkiksi apurahoista aiheuttaa stressiä, samoin kuin toimeentulon epävarmuus ja tulojen pienuus.
Työyhteisön puuttuminen kuormittaa monia näistä työntekijöistä. He kokevat olevansa yksin vastuussa kaikesta, myös työhyvinvoinnistaan. Heitä ei kuulu mihinkään yhteisöön ja heidän on luotava itse tarvitsemansa tukiverkosto.
Myös vuosiloma ja lomarahat ovat näille työntekijöille usein utopiaa. Heillä ei ole varaa tai mahdollisuutta pitkiin lomiin, ja työ voi olla sesonkiluonteista, jolloin rautaa on taottava silloin kun muut lomailevat. Pätkätyöläisilläkin on omat haasteensa, kuten lomakertymien nollautuminen työpaikan vaihtuessa ja palavat lomarahat.
Työnantajat odottavat sitoutumista näiltä työntekijöiltä, mutta eivät itse ole valmiita sitoutumaan heihin. Tämä luo lisää epävarmuutta ja kuormitusta työntekijöille, jotka joutuvat sopeutumaan muuttuviin työympäristöihin ja jatkuvasti etsimään uusia työmahdollisuuksia.
On tärkeää, että työssä jaksamista koskeva keskustelu ottaa huomioon myös nämä työntekijäryhmät. Tarvitaan rakenteita ja tukiverkostoja, jotka tukevat kaikkia työntekijöitä riippumatta heidän työsuhteensa muodosta. On tärkeää luoda joustavia ja jatkuvuutta tarjoavia ratkaisuja, joilla voidaan edistää työhyvinvointia ja ehkäistä työuupumusta.
Työssä jaksaminen ei ole pelkästään yksilön vastuulla. On tärkeää, että myös työnantajat ja yhteiskunta ottavat vastuuta työntekijöiden hyvinvoinnista ja tarjoavat tarvittavia tukirakenteita ja -palveluita. Kaikille työntekijöille tulisi taata mahdollisuus terveisiin työoloihin ja tasapuoliseen kohteluun, jotta he voivat menestyä ja jaksaa työssään.
Palkansaajakeskeisyys työuupumuskeskustelussa.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että työuupumuskeskustelu on palkansaajakeskeistä, eikä se huomioi monia työikäisiä, joilla puuttuu palkansaajille itsestään selvät työssä jaksamista tukevat rakenteet. Freelancereilla, apurahansaajilla, yksinyrittäjillä ja epätyypillisissä työsuhteissa olevilla voi puuttua esimerkiksi työyhteisö ja mahdollisuus keskustella työkuorman jakautumisesta. Heillä voi myös olla vaikeuksia sairastumisen tai sairaan lapsen hoitamisen aikana. Jatkuvan epävarmuuden ja epäjatkuvuuden lisäksi monia kuormittaa myös yksinäisyys työssä. Työssä jaksamista koskevat vinkit ja ratkaisut on sovitettava myös näille työntekijöille, ja tarvittaessa heidän on itse luotava tukiverkostoja ja rakenteita.
